Inhimillisyyden kohtaamista opettelemassa

Keväällä 2010 olin mukana noutamassa ”esimerkillisen työllistäjän” palkintoa. Palkinnon myönsi Vammaisten työllistämisen edistämissäätiö (VATES) ja syynä se, että silloinen työnantajani, Kolarin seurakunta, oli puolisen vuotta aiemmin valinnut minut, sokean papin, seurakuntapastorikseen. Lähdin palkinnonhakuun ristiriitaisin ajatuksin. Kyselin itseltäni, elämmekö todella maailmassa, jossa myönnetään erikseen palkinto siitä, että kirkossa uskalletaan hyväksyä inhimillisyys sen eri muodoissaan. Eikö tämän tulisi olla itsestään selvää?

Toisaalta, oli myönnettävä, että realiteetit puhuivat. Vaikeasti vammaisten ihmisten työllistyminen on hyvin hankalaa niin kirkossa kuin sen ulkopuolellakin. Lopulta päätinkin olla vain ylpeä itsestäni ja työnantajastani. Erityisesti mieleeni jäivät esimieheni lausumat sanat hänen vastaanottaessaan kunniakirjan: Me emme valinneet ensisijaisesti sokeaa pappia vaan tehtävään pätevimmän papin.

Näiden sanojen myötä jäin pohtimaan, että mikäli selviytymistäni sokeana pappina todella arvioitaisiin ensisijaisesti näkövamman, ja tuolloin yleensä myös tietämättömyydellä ja peloilla ryyditettyjen ennakkoasenteiden valossa, olisi työurani todennäköisesti tyssännyt alkuunsa. Eihän sokeana voi selvitä yksin pitkistä välimatkoista seurakunnan alueella! Ja eihän Kolarissa ole ketään muita näkövammaisia! Miten sokea pappi siellä selviää ilman vertaistukea? Mitäpä jos hän ristiäisissä tipauttaa kastemaljan tai vainajaa siunatessaan horjahtaa avoimeen hautaan? Mitäpä jos virkapuvun helma osuu kynttilään ja kirkko syttyy tuleen? ”Mitäpä jos sä pelkäät turhaan…” Laulaa Samuli Putro.

Kiitos Kolarin seurakunnan, samoin kuin myöhempien työnantajieni, ennakkoluuloille ei annettu valtaa. Tietämättömyyttä toki oli, mutta alusta asti oli myös rohkeutta kysyä ja oppia uutta, niin työyhteisössä kuin seurakuntalaisillakin. On selvää, että näkövammaisen papin tuleminen osaksi työyhteisöä on edellyttänyt kaikilta työtovereilta sopeutumista uuteen tilanteeseen. Avoimuus, positiivinen uteliaisuus ja herkkyys uuden oppimiselle ovat olleet avainasemassa.  Samalla kun työtoverit opettelivat toimimaan sokean papin kanssa, syntyi joukko hyviä käytäntöjä, jotka auttoivat silloin ja auttavat yhä minua toimimaan papin työssä yhdenvertaisesti muiden kanssa. Työtoverit toimivat tarvittaessa silminä: saan satunnaisesti apua esimerkiksi esteellisten sähköisten järjestelmien käytössä, papereiden allekirjoittamisessa, tavaroiden kantamisessa tai vaikkapa kadonneiden esineiden etsinnässä.  Mutta ennen muuta tukenani työssä toimii henkilökohtainen avustaja sekä liikkumisessa apuna palvelee opaskoira.

Olen itse pyrkinyt menemään vastaan työtovereitani tässä prosessissa. Ajattelen, että minulta edellytetään kykyä osata tehdä vammaisen ihmisen kohtaaminen mahdollisimman helpoksi toiselle ihmiselle. On ymmärrettävä ja kestettävä vastassa olevaa tietämättömyyttä ja osaamattomuutta, pelkoa ja jopa vihamielisyyttä. Kun näin toimin, opettelen samalla myös yhä uudestaan itseni tuntemista ja hyväksymistä.

Joskus minulta kysytään, haluaisinko saada näköni takaisin, jos se olisi mahdollista. Enemmän kuin näkemistä kaipaan lopulta nähdyksi tulemista. Kaipaan sitä, että kun itse menen ihmisiä vastaan kohdaten heidän pelkonsa ja ennakkoluulonsa, hekin ottaisivat askeleen minua kohti. Kerran olin eräässä koulutuksessa ilman henkilökohtaista avustajaa ja pyysin ruokajonossa apua edessä olevalta kollegalta. Hän sanoi minulle, että ethän sinä Hannele tarvitse apua, vaan minä, kun en yhtään tiedä, miten voisin sinua auttaa. Miten upea lähtökohta sille, että voimme käydä toisiamme vastaan, kohdata molemminpuolisen avuttomuutemme ja tarvitsevuutemme ja oppia jotakin uutta.

On niitäkin hetkiä, jolloin en itse jaksa uskoa mahdollisuuksiini sokeana pappina. Kun työ ilman näköä käy erityisen raskaaksi, tiedän myös voivani levätä työyhteisöni tuen ja kannustuksen varassa.

Eräänä paukkupakkasaamuna Kolarissa lähdin pitämään jumalanpalvelusta. Kuljin vielä tuolloin ilman opaskoiraa, valkoinen keppi apunani. Olin nukkunut hyvin huonosti ja takana oli jo raskas työviikko. Väsymys, keskittymiskyvyn puute sekä aisteja turruttava kylmyys saivat minut eksymään suunnasta noin kilometrin mittaisella työmatkallani. Aikani harhailtuani aloin olla jo sekä kohmeessa että myöhässä. Hädissäni soitin kirkkoherralle, ja hän lupasi lähteä autolla etsimään.

Miltei välittömästi puhelun jälkeen viereen kaarsi se yksi ainoa pyhäaamun kulkija. Hän otti minut kyytiin ja vei perille. Kirkon pihalla vastaan suihki huuruinen esimieheni. Hänen autonsa ei ollut käynnistynyt, mutta hän oli lupauksensa mukaan lähtenyt etsimään minua potkuri kulkuneuvonaan. Sakastin lämmössä minut vastaanottivat huojentunut suntio ja messussa avustava seurakuntalainen, joka arveli minun eksyneen siksi, että kirkonkellot eivät olleet pakkasen takia soineet.

”…ja niien mukhaanhan sie suunnistat töihin, eikö!”

Liikutukseltani sain vasta paljon myöhemmin kerrottua hänelle, että todellisuudessa matkalla töihin maamerkkeinäni ovat valkoisella kepillä löydettävät tienristeykset, postilaatikkorivit ja talojen seinustat. Kerroin myös sen, että itsenäinen liikkuminen ilman näköä vaatii paljon erillistä työskentelyä ammattitaitoisen liikkumistaidonohjaajan kanssa. Lisäsin senkin, että talvisin liikkuminen on hiljaisella maaseudulla lumiolojen vaihdellessa hyvin vaativaa, minkä vuoksi liikunkin talvella paljon taksilla sekä työtovereiden tai avustajan kyydissä.

Minulle saavutettavuus kirkossa työni näkökulmasta merkitsee sitä, että voin tehdä työtäni yhdenvertaisesti muiden työntekijöiden kanssa. Tämä edellyttää paitsi elämän inhimillisyyttä ymmärtävää työyhteisöä, myös yhteiskunnan kustantamia apuvälineitä ja palveluita työnteon tueksi. Lisäksi saavutettava kirkko edellyttää halua inhimillisyyden ymmärtämiseen myös seurakuntalaisiltani. Samalla olen valmis itsekin haastaviin kohtaamisiin.

Astun sisään kastekotiin. Tunnelma on riehakas.  Eteinen täyttyy ympärilläni lasten sekä innosta haukkuvan koiran hyörinästä. Tartun hetkeen tervehtien sekä koiraa että lapsia, riisun kenkäni ja hapuilen seinustalta naulakkoa. Eteisen väki hiljentyy seuraamaan ilmeisen vaikuttavaa sisääntuloani. Katkaisen hiljaisuuden kysymällä, ovatkohan isä ja äiti kotona.

”Hei, mie autan ko siehän et nää mithään.”

Pieni tahmea käsi tarttuu omaani. Varovasti astelen kenkä- ja vaatemeren poikki peremmälle.

”Isä ja äiti, pappi tuli.”

Isä herkeää ensimmäisenä lehtensä takaa ja nousee hitaasti tervehtimään tarjoten tuolia alleni. Kun pöydän toiselta puolelta korviini erottuu pienokaisen tuhina, arvaan istuvani äitiä vastapäätä. Nousen uudelleen ylös, kierrän pöydän toiselle puolen ja ojennan kättäni tuhinaa kohti. Tavoitan vauvan pehmoisen pään. ”Mie tässä justhiinsa imetän”, kuuluu hiljainen vastaus tervehdysyritykseeni.

Hieman kankean alun jälkeen pääsemme vähitellen itse asiaan. Kun lapsen nimi on sovittu, on juteltu kasteen merkityksestä ja kastejuhlan käytännöistä, alan tehdä lähtöä. Tahmeakätinen sisään taluttajani kiipeää syliini yrittäen 4-vuotiaan innolla irrottaa valkeaa papinkaulustani. Nostan hänet ystävällisesti lattialle. Hän kiepsahtaa pöydän alle ja heläyttää sieltä iloisesti: ”Papinsukhiin jäi verta!”

”Antheeksi vain, en ollukhaan ehtiny korjata jälkiä pois.” Isäntä on vasta ollut poron teurastuspuuhissa, ja kengissä on ilmeisesti kulkeutunut hieman verta eteisen lattialle. Niin viriää keskustelu vielä poronhoidon arjesta. Siitä saankin mukavan näkökulman kastepuheeseen, jossa totean, että samalla tavoin kuin porot merkitään tietylle omistajalle kuuluviksi, samoin saa lapsikin kasteessa otsaansa ja rintaansa ristinmerkin. Tuo merkki on toivon ja elämän merkki, ja merkki siitä, että kastetulla lapsella on Jumalan lapsen oikeudet.

Jumalan lapsen oikeuksien puolesta puhutaan myös silloin, kun puhutaan saavutettavuudesta kirkossa. Kirkko on paikka, jonne kaikkia kutsutaan sellaisina kuin he ovat. Kirkossa olemme kaikki ihmisiä. Tuomme mukanamme paitsi erilaisuutemme, myös tietämättömyytemme, pelkomme ja ennakkoasenteemme.

Kohtaan toisinaan kadulla ihmisiä, hyväntahtoisia mutta valitettavan henkisesti sokeita. He haluavat rukoilla puolestani, jotta parantuisin sokeudestani. Kerron heille, että ajatus on kaunis ja kiitän. Mutta kerron senkin, että ajattelen Jumalan tarkoittaneen minut tällaiseksi. Ei minun sokeuteni, ei kenenkään vamma, ole ensisijaisesti lähtöisin kärsimyksen ja vajavaisuuden vaan luovuuden, inhimillisen moninaisuuden ja rakkauden maailmasta. Ajattelen, että Luojan mahdollisuudet elämässäni ovat moninaiset, ja vaikka osani on välillä vaikea, en ajattele, että se olisi jotenkin väärä tai että se vaatisi muutosta. Pyydän, voisivatko he rukoilla, että me ihmiset pääsisimme kaikki sokeudestamme, saisimme kirkkaan näkökyvyn. Että näkisimme kuinka mielettömän upeassa, inhimillisesti moninaisessa maailmassa elämmekään.

 

Hannele Juutinen

seurakuntapastori

Messukylän seurakunta, Tampere