Kirkko hyvinvointiyhteiskunnan jälkeisessä yhteiskunnassa

Hyvinvointiyhteiskunnassa on paljon valmista. Kirkon tehtävän keskiössä ei voi olla enää hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen tai sen valuvikojen paikkaaminen.

Täydellistä ja aukotonta hyvinvointiyhteiskuntaa ihmiset eivät onnistu rakentamaan. Ihmisten rakentamassa, hyvässäkin järjestelmässä on aina puutteita. Kirkko voi nostaa esille ja osoittaa kohtia, joissa on turvaverkossa puutteita tai julkisessa järjestelmässä eettisiä epäkohtia. Voiko kirkon itseymmärrys tulla lähemmäksi kansalaisyhteiskuntaa, jossa jäsenten osallistuminen otetaan todesta? Vai pidetäänkö kiinni kirkon jähmeästä johtamisjärjestelmästä ja institutionaalisuuden jäänteistä? Kirkon on löydettävä uudelleen paikkansa yhteiskunnassa – onko se lähempänä julkista sektoria vai kansalaisyhteiskuntaa?

 Kirkon on puhuttava kieltä, joka puhuttelee

Kirkon yhteiskunnallisia vaikuttamisen kanavia ovat monenlaiset kohtaamiset. Hautausmaalla erityisammattimiehen ja surevan lesken juttutuokiosta piispan tapaamiseen maan johtavien poliitikkojen kanssa. Toki tarvitaan ihmisiä, jotka kirkossa aktiivisemmin seuraavat yhteiskunnan muutostrendejä ja luotsaavat kirkon reagointia tuleviin muutoksiin tai ”megatrendeihin” niin kuin mm. Sitrassa näitä nimitetään. He voivat vaikuttaa mm.  muovaamalla sitä kieltä, jolla rakenteellisista kysymyksistä kirkossa keskustellaan.  Heidän tulee myös liittää yhteiskuntatyön visiot kirkon perustehtävään, ilosanoman ja vapautuksen julistamiseen.

Kuvasto isän syliin juoksevasta lapsesta ei puhuttele useimpia suomalaisia. Syyllisyys ei ole keskeisin elämän kysymys. Riittämättömyyden kokemus sen sijaan voikin sitä olla. Kirkossa tulisi puhua käsitteillä, jotka ovat ihmisten arkikokemuksessakin tuttuja ja toden tuntuisia.

 Minne menemme ja minne emme mene?

Entä onko meillä varaa palvella erilaisia laitoksia sellaisella volyymilla kuin tähän asti? Minne työpaikalle kirkon työntekijä menee ja minne ei mene? Sisältääkö tämä tiedostettuja vai tiedostamattomia arvovalintoja? Miksi palomiesten tai poliisien keskelle on vetävämpää mennä kuulemaan heidän työn murheita kuin asunnottomien ensisuojaan auttavien ammattilaisten tai konkurssin partaalla horjuvan yrittäjän luokse? Eikö kirkon pitäisi tässäkin etsiä niitä työyhteisöjä tai työelämän ulkopuolella olevien yhteisöjä, joissa kuormitus on suurin ja joita kukaan muu ei kiitä tai huomaa?

Mitä voisi nostaa keskiöön nyt ja lähitulevaisuudessa?

Yhteiskunnalliset kysymykset ovat syvästi myös globaaleja kysymyksiä. Meidän jokaisen elämän määrämittaisuus on totta. Voimmeko pitää esillä elämän rajallisuuden kauneutta? Voimmeko pitää esillä tehokkuuden vastapainoa, kiireettömyyttä ja mahdollisuutta olla joskus hiljaa? Voimmeko haastaa syvyyden etsimiseen, kyselemään ”mitä muuta elämällä on tarjota”? Voimmeko auttaa ihmisiä etsimään elämäntapaa, jossa voi olla sovussa itsensä ja luomakunnan kanssa?

Heini Lekander

Diakonian työalasihteeri, Jyväskylän seurakunta, diakoni, YTM

Puheenvuoro Kirkon yhteiskuntatyön visioristeilyllä 2018

(Kuva: Antti Sepponen)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *