Helsingin yliopiston uskonnonfilosofian professori Sami Pihlströmin kirja Ota elämä vakavasti. Negatiivisen ajattelijan opas (Ntamo 2018) ei ole nimestään huolimatta varsinainen opaskirja. Sen sijaan nimi ilmentää itseironisesti kirjoittajan kriittistä suhdetta etenkin tekopirteisiin elämäntaito-oppaisiin. Teoksen ydin rakentuu elämän pohjimmaisen vakavuuden tunnustamisen ja filosofisen tutkimisen varaan.
Pihlström kritisoi ”kukoistussyötteitä” tarjoavaa populaarifilosofiaa siitä, että sen harjoittajat eivät ”empatiavoimaantumisen” innostuksessa huomioi varsinaisia filosofisia ongelmia. Pihlström peräänkuuluttaa elämänfilosofiaa, joka paneutuu sellaisten suurten kysymysten kohtaamiseen kuten kuolevaisuus, syyllisyys, häpeä, kärsimys, epätoivo ja pahuus. Näitä teemoja Pihlström käsittelee kirjassaan akateemisen tutkijan tunnollisuudella.
Pihlström käsittelee kirjassaan edellä mainittujen teemojen ohella köyhyyden kysymystä, talouden moraalia (”…moraali velvoittaa meitä Jumalan katseen alla, vaikkei Jumalaa olisikaan”), addiktioiden ongelmaa, sodan ja sankaruuden tematiikkaa, valtion vallan rajoja sekä viljelyn filosofiaa. Edellä mainitut teemat ovat myös diakonisen kirkon ydinteemoja. Pihlström ehdottaa esimerkiksi, että auttamistyötä koskevassa tutkimuksessa olisi hyödyllistä tutkia syyllisyyskäsityksiä ja -kokemuksia ja niiden muutoksia (sekä syyllisyyskäsitteen suhdetta muihin käsitteisiin, kuten vaikkapa häpeään).
Keskityn seuraavassa kuitenkin kuvaamaan hieman lähemmin, millä tavoin Pihlström pohtii kuolemaa.
Pihlström kiinnittää huomiota kuoleman ja elämän merkityksellisyyden väliseen jännitteeseen. Voidaan ensinnäkin sanoa, että kuolema on paha asia, koska sen myötä mikään elämässämme ei lopulta ole merkityksellistä, ainakaan pysyvästi. Toisaalta, jos kuolemattomuus olisi mahdollista, se tekisi lopulta elämästä merkityksettömän. Esittelen tätä jännitettä kohta lähemmin.
Pihlström erottaa kuoleman filosofian harjoituksessa ensimmäisen persoonan ja kolmannen persoonan näkökulmat. Kolmannen persoonan lähestymistavassa kuolema on tapahtuma objektiivisessa maailmassa, ”jonkun toisen kuolema”. Ensimmäisen persoonan näkökulmassa kuolema ei ole enää tapahtuma vaan minun elämäni päättymisen horisontti. Historiallisesti subjektiivinen käsittelykulma on ollut varhaisempi. Samalla mukana on väistämättä suhde sinään, toiseen kuolevaiseen, toiseen persoonaan.
Platonin kirjoituksilla (erityisesti Faidon-dialogilla, josta sittemmin esimerkiksi Gregorios Nyssalainen kirjoitti oman kristillisen versionsa Sielusta ja ylösnousemuksesta) on ollut eurooppalaiseen ajatteluun pitkäkantoinen ja edelleen huomattava vaikutus. Pihlström ei ole kuitenkaan kiinnostunut tästä tuonpuoleiseen kurkottavasta traditiosta, koska hän rajautuu kirjoituksessaan tutkimaan nykyiseen tieteelliseen maailmankuvaan perustuvaa kuolemakäsitystä ja kuolemattomuutta vain käsitteellisellä tasolla. Sen sijaan Epikuroksen (epikurolaisuuden, erityisesti Lucretiuksen kautta välittyneet) pohdinnat kuolemasta tarjoavat kiinnostavamman liittymäpinnan moderniin kuoleman filosofiaan.
Epikurolaisen argumentin mukaan kuolema ei voi olla paha ihmiselle, joka kuolee, koska kuollut ihminen ei ole enää olemassa eikä siksi voi kokea mitään. Jo antiikissa kuitenkin todettiin, että eikö kuolema kuitenkin ole paha, koska se riistää ihmiseltä mahdollisia hyviä asioita. Uudemmassa keskustelussa (esimerkiksi Thomas Nagel ja Todd May) on kiinnitetty tämän lisäksi huomiota myös tuohon edellä mainittuun merkityksellisyyden katoamiseen. Kun kuitenkin kaikki toimemme ja pyrkimyksemme päättyvät kuolemaan, onko niillä ollut loppujen lopuksi mitään merkitystä: ”Kaikki katoaa viime kädessä kosmiseen merkityksettömyyden tyhjyyteen”.
Tämä merkityksettömyyden epäilys haastaa etenkin moraalin: mikä merkitys kuoleman edessä sillä on, että pidämme huolta oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.
Toisaalta myöskään kuolemattomuus ei näytä päästävän meitä yhtään sen helpommalla. Jos olisimme kuolemattomia ja elämämme jatkuisi ikuisesti, katoaisiko meiltä motivaatio tehdä asioita tiettynä ajankohtana, koska kaiken voisi tehdä aina myöhemminkin. Jos käytettävissä on äärettömästi aikaa, kaikki mahdollisuudet olisi mahdollista toteuttaa.
Merkityksettömyyden argumenttia Pihlström vie eteenpäin toteamalla, että kun kaikki muutkin voisivat kuolemattomuudessaan toteuttaa kaiken mahdollisen, katoaisiko samalla kaikki se, joka ihmistä identifioi. Helvetti olisi tuolloin toiset ihmiset siinä merkityksessä, että ”todellinen toiseus kävisi mahdottomaksi”.
Pihlström ei pyri ratkaisemaan tätä jännitettä, vaan hyväksyy sen – traagisen elämäntunnon (Miguel de Unamuno) – ihmisen osaksi. Toisaalta ihmisen on hyväksyttävä väistämätön kuolevaisuutensa (stoalaisuus), toisaalta toimia niin kuin kaikella tekemisellä ja pyrkimyksellä olisi merkitys. Pihlström kutsuu tätä asennoitumista ”stoalais-eksistentialistiseksi”. Tämän kuolevaisuuden hyväksymisen ja traagisen elämäntunnon myötä voi ihmisessä herätä myötätunto ja halu osoittaa hyvää muita kanssakärsiviä kohtaan.
Kristillisessä viitekehyksessä suurta tarinaa kerrotaan luontevasti tuonpuoleiseen ja onnelliseen loppuun (alkuun) kurkottautuen ja nojautuen. Pihlströmin teos haastaakin erityisesti kristillisessä kastevedessä kylvetettyä lukijaa tunnistamaan ja tunnustamaan elämän perustavan vakavuuden ja traagisuuden, joka säilyy ydinhaasteena myös Jumalan valtakuntaa todeksi elävän kirkon sisällä.
Kalle Kuusimäki
