Meillä jokaisella on omat ajatuksemme hyvästä ja oikeasta elämästä. Kulttuurimme, elinympäristömme, lait ja säädökset muovaavat elämänasennettamme ja käyttäytymistämme. Usein arjen keskellä emme tule ajatelleeksi, että moni kanssaihmisten kesken ongelmia tuottava asia on luonteeltaan eettinen kysymys.
Eettiset kysymykset hoitotyössä, diakonisessa hoitotyössä sekä seurakunnan diakoniatyössä, ovat arjen pähkinöitä, jotka asettavat ammattilaiset haasteellisten asioiden keskelle. Ammattietiikka on tarpeen nostaa esille yhteiskunnassa tapahtuvien muutosten keskellä, mutta erityisesti työelämässä. Eettiset kysymykset nousevat esille ihmissuhdetyössä terveys- ja sosiaalialalla sekä kirkon alalla, jossa kohdataan ihminen erilaisten ongelmien, kriisien tai sairauden keskellä.
Asiakkaan ja työntekijän välinen suhde on vuorovaikutussuhde, jossa joudutaan käsittelemään hyvin henkilökohtaisia asioita. Tämän suhteen tulee perustua luottamukseen, jossa toisen kyvyttömyys ei saisi johtaa toisen vallan käyttöön. Työntekijällä on vastuu tehtävästä ja vastuu ihmisestä. Vastuu tehtävästä merkitsee sitä, että työntekijällä on koulutuksensa ja kokemuksensa perusteella oikeus ja mahdollisuus auttaa toista ihmistä. Tämä vastuu edellyttää ammattitaidon ylläpitämistä, hyvän tekemistä ja pahan välttämistä. Vastuu ihmisestä merkitsee ammattilaiselle sitä, että hän ymmärtää autettavan ihmisen aina ainutlaatuisena, ajattelevana, arvovalintoja tekevänä yksilönä, jolla on myös oma näkemys elämästään. Ihmisvastuu edellyttää toisen kunnioittamista sekä tietoa arvoista ja etiikasta. (Leino-Kilpi ym., 2003.)
Diakoniatyötekijän ammatti viittaa siihen tietojen ja taitojen kokonaisuuteen, joka erottaa sen muiden ammattialojen kokonaisuudesta. Diakoniatyöntekijän ammatti viittaa myös niihin arvopäämääriin, jota evankelisluterilainen kirkko yhteiskunnassa palvelee. Työssään ammatti-ihminen ei voi toimia pelkästään omien arvojensa ja periaatteidensa pohjalta, vaan työntekijän periaatteita ja arvoja määrittää myös yhteisö ja organisaatio, jossa hän toimii. (Airaksinen ym, 1992, s.27.) Diakoniatyöntekijän ammattitaito muodostuu hoitotyön, sosiaalityön, teologian ja diakonian tiedoista ja taidoista. Ammatillisen vastuun tiedostamiseen kuuluvat myös ekologisen, sosiaalisen, taloudellisen, yhteiskunnallisen ja moraalisen vastuun tunnistaminen. Ammattilaisen henkilökohtaiseen motivaatioon ja vastuun ottamiseen vaikuttavat myös ammatin arvoperustaan sitoutuminen. Ammattitaito, -rooli ja –asema antavat myös ammattilaiselle oikeuksia, valtaa, vastuuta ja velvollisuuksia. (Nummela, 1996, s.36).
Vastuunkannon taakka diakoniatyön arjessa
Diakoniatyöntekijä huolehtii siitä, että hän toimii ammatillisesti ja noudattaa ammattietiikan sääntöjä kaikissa tilanteissa. Työntekijän vastuulla on esimerkiksi huolehtia asiakastapaamisen aikataulusta, vaitiolovelvollisuudesta, ihmisoikeuksien kunnioittamisesta sekä asiakkaan parhaasta. Vastuuseen kuuluu myös heikoimpien puolustaminen ja niiden auttaminen, joita ei esimerkiksi yhteiskunnan taholla muuten auteta. Tämä näkyy myös diakoniatyöntekijöiden eettisissä ohjeissa. (www.dtl.fi.)
Ammatillisessa yhteistyösuhteessa ei ole mahdollista, että toiseen kohdistuvat vaikuttamispyrkimykset olisivat täydellisesti vastavuoroisia, vaan työntekijän asemassa vastuu on suurempi. (Eriksson, 1989). Tämä tarkoittaa diakoniatyöntekijöiden eettisten ohjeiden valossa esimerkiksi sitä, että työntekijä ei pyri vaikuttamaan asiakkaan uskontoon, mielipiteeseen tai kulttuuriin. Työntekijä joutuu kuitenkin vaikeaan tilanteeseen koulutuksestaan sekä ammattitaidostaan huolimatta, jos ihminen ei esimerkiksi ymmärrä omaa parastaan. Työntekijän mielestä asiakkaan arvomaailmaa voi olla vastoin työntekijän omia arvoja ja etiikkaa. Ristiriidat ja ongelmat nousevat esille juuri näissä tilanteissa.
Työntekijälle eettisyys ei kuitenkaan ole pelkästään eettisten sääntöjen noudattamista, vaan osa prosessia, jota työntekijän käy läpi omissa tunteissaan ja ajatuksissaan. Jokainen työntekijä punnitsee eettisiä asioita, tekee henkilökohtaisia ratkaisuja ja kantaa myös vastuun tekemistään päätöksistä. Tämän seurauksena työntekijä joutuu välillä eettisten ratkaisujen keskellä sietämään myös ristiriitoja. Silloin hänellä on oikeus saada tukea työyhteisöltä, esimieheltä tai moniammatilliselta tiimiltä. Ammattietiikasta tulee näin ollen myös yhteisöllinen asia. Tällaista arvokeskustelua, pohdintaa eettisistä tilanteista ja mahdollisista ongelmista olisikin hyvä käydä työyhteisössä aika ajoin läpi. Uusi työntekijä tarvitsee tuekseen työyhteisön muita jäseniä, sillä ammattieettiset taidot kypsyvät yleensä työkokemuksen myötä.
Vastuun tiedostamisesta ja vastuuntunnosta ei ole hyötyä työntekijälle, jos häneltä puuttuu hyvä tahto toimia eettisesti oikein moraalisten arvojen, esimerkiksi rehellisyyden, vuoksi. (Nummela, 1996, s.40-41.) Työntekijän on tunnistettava omat rajansa ja muistettava kunnioittaa jokaista asiakasta omana yksilönä, jolla on omat arvot, elämäntapa ja ihmisoikeudet. Tarkoitan tässä jokaisen ihmisen perusoikeuksia; esimerkiksi oikeutta omaan vapauteen, arvoon ja tasa-arvoon. Koen työntekijän mahdollisuutena sen, että vuorovaikutuksessa hän voi esittää oman näkökantansa asiasta silti painostamatta asiakasta muuttamaan mielipidettään. Työntekijän velvollisuus ammattilaisena on kertoa asiakkaalle eri vaihtoehdoista esimerkiksi hoidon suhteen ja siten laajentaa asiakkaalle erilaisten valintojen mahdollisuuksia. Asiakkaan vaatimukset asettavat työntekijälle velvoitteen toimia oikein.
Ulla Jokelan (2011) tutkimuksessa ”Diakoniatyön paikka ihmisten arjessa”, tulee esille esimerkiksi diakoniatyöntekijän vastuu ja vallan käyttö. Diakoniatyöntekijä voi asiakastilanteessa päättää panostaako hän asiakkaan auttamiseen enemmän ottamalla yhteyttä yhteistyökumppaneihin edistääkseen asiakkaan asiaa vai tyytyykö vain lyhytaikaisen avun antamiseen. Diakoniatyössä voidaan myös asettaa ehtoja avun saamiselle esim. siten, että avustusta saa hakea vain rajatun määrän vuodessa. Toki avustuskäytäntöihin laaditut ohjeet ovat työntekijän turva ja ne ovat välttämättömiä, jotta avustusmäärärahat riittävät, mutta sammalla on myös pohdittava, tuleeko asiakas huomioiduksi yksilöllisesti oman tilanteensa kautta. Diakoniatyöntekijä joutuu vastuuseen tekemistään päätöksistä esim. taloudellisissa auttamistilanteissa kertoessaan päätöksestä asiakkaalle.
Eettiset ohjeet velvoittavat myös diakoniatyöntekijää ottamaan kantaa yhteiskunnassa oleviin epäkohtiin. Mielestäni tämä on monelle diakoniatyöntekijälle vaativa haaste. Uskaltaako diakoniatyöntekijä nousta julkisuuteen puhumaan epäkohdista? Tässä kohden vastuun ottaminen liittyy henkilön omiin arvoihin ja persoonallisiin ominaisuuksiin. Velvoite tälle kannanotolle tulee kuitenkin eettisistä ohjeista. Tähän vaikuttaa myös työyhteisön yhteisen näyn ja vastuun huomioiminen.
Kirsi Karppinen
kirkon alan lehtori
TtM, Diakonissa
kirsi.karppinen@diak.fi
Diakonia-ammattikorkeakoulu (Diak)
Diaconia University of Applied Sciences
Albertinkatu 16 B, 90100 OULU
