Ruumiin teologiassa Sana tulee lihaksi

Kristinuskon puhuttelevissa peruskertomuksissa on lihaa ja verta, hikeä ja kyyneleitä. Lihaksi tullut Jumala on verrattomasti konkreettisempi ja verevämpi kuin filosofien kammioissaan kehittelemät teoriat henkisestä todellisuudesta. Miksi ihmisen ruumiillisuuden luonteva kohtaaminen on kuitenkin ollut kirkossa niin vaikeaa?

Raamatun tarinoissa on vahva fyysinen lataus

Jumala syntyy nuoresta naisesta eläinten suojaan kertomuksessa, jonka aistivoimaisiin yksityiskohtiin ihmiset kykenevät yhä yli 2000 vuoden jälkeenkin eläytymään: tallin täyteläisiin tuoksuihin, nuoren ensisynnyttäjän huutoon ja jännittäviä tapahtumia todistavien miesten veren kohinaan.

Puusepän poika ei etelän helteessä hikistä työtä paiskoessaan elä pelkästä Pyhästä Hengestä. Viini ja leipä eivät ole hänelle vain hienoja symboleita, vaan oikeasti nautittaviksi – ja jaettavaksi – tarkoitettuja.

Ruumiita ja sieluja parantava Nasaretilainen antaa ihmisten puolesta kirjaimellisesti kaikkensa, jopa ruumiinsa ja verensä. Ristillä riippuva Jumala, joka on myötäeläen läsnä ihmisen ruumiillisessa ja henkisessä kärsimyksessä, herättää jo ajatuksena pahennusta niissä, joille riittää ruumiin ja mielen maksimaalinen tyydytys tässä ja nyt: ”Syödään ja juodaan, huomenna kuollaan!”

Luomistyö tulee fyysisesti todeksi kaiken aikaa kaikkialla luomakunnassa yhä uusin, ihmeellisin variaatioin. Ja Jumala tulee lähelle, ihmisen ihon alle, joka kerta kun Sana tulee lihaksi.

Jeesus-lapsi syntyy sydämissä niin pilvenpiirtäjään kuin bambumajaankin. Edelliseen kenties kiiltokuvien sinisilmäisenä ja vaaleakutriseksi kuviteltuna, jälkimmäiseen ehkä enemmän historiallista esikuvaansa muistuttavana.

Askeetikot kurittavat syntistä lihaa

Teologian tohtori Pauli Annalan mukaan sielun ja ruumiin nähtiin olevan yhtä kokonaisuutta vielä Vanhan testamentin kulttuurissa.

Hellenismin ja platonismin filosofit leikkasivat sittemmin sielun irti ruumiista ja nostivat sielun jaloon asemaan väheksytyn ruumiin kustannuksella. Tästä antiikin ajattelusta ammentavat kristittyjen ruumiskielteiset ylilyönnit.

Askeetikoilla ruumiin kieltäminen sai toisinaan tolkuttomat mittasuhteet, kun ”syntistä lihaa” kuoletettiin. Luostareissa lihaansa kurittaneiden kilvoittelijoiden ruumissuhde ei ollut kuitenkaan vain negatiivinen.

Luostarien realistinen periaate ”rukoile ja tee työtä” tarkoitti, ettei ihmisen tarkoitus ole muuttua miksikään eteeriseksi hengeksi. Hengelliset harjoitukset ja fyysiset ponnistelut kuuluvat kumpikin kristityn arkeen.

Luterilainen nauttii aisti-iloista

Ihmisen ruumiillisuuteen ja sukupuolisuuteen on suhtauduttu myös luterilaisessa kirkossa usein erinomaisen epäluontevasti. Naispappeus- ja homokeskustelut asettuvat osittain tähän ongelmakenttään.

Luterilaisuus suhtautui alkujaan ruumiillisuuteen myönteisesti. Lutherin mukaan ihmiseksi syntyvä Jumala tulee ilmi nimenomaan aineellisen todellisuuden kautta.

Löydettyään armollisen Jumalan Luther koki, ettei munkin askeettisen ankara elämä tuonut tyydytystä, eikä ollut välttämätöntä. Tätä oivallustaan havainnollistaakseen hän rikkoi selibaattilupauksensakin.

Luther arvosti ruumiin ja aistien iloja. Evankeliumista avautui ymmärrys myös maallisten riemujen kunnioittamiseen. Kristitty voi nauttia rakastavasti, hilpeästi ja vapautuneesti katoavaisistakin aisti-iloista, vaikkei elämän päämäärä löydykään niistä.

Ruumiin ja sielun kieltäjät

Niin ruumiin ja aisti-ilojen kieltäminen kuin niiden vastuuton ja hillitön haaliminenkin tuottavat pahoinvointia. Kultainen keskitie ja sääntö sopivat tässäkin asiassa ohjenuoriksi.

Suomalaisen hengenelämän historiassa on kosolti esimerkkejä siitä, ettei Jumalan luomistyön lahjoista – aistien ja ruumiin iloista, erotiikasta, kauneudesta, väreistä ja taiteesta – ole osattu ja uskallettu nauttia synnin pelossa.

Pakkasten panema protestantti ei ole syntynyt rytmi veressä ja vitsi suussa. Otsa hiessä raadettaessa on usein unohtunut, että elämän raskautta ja arkea keventäviä asioita on annettu runsain mitoin nautittavaksemme.

Tuonpuoleisuuteen aikanaan suuntautunut ylenpalttinen askeesi on sittemmin kääntynyt monella aikalaisella toiseen ääripäähän, ruumiin jalostamiseen huippuunsa.

Pauli Annala painottaa, että ruumis on toki ”sielun pyhä temppeli”, josta kannattaa pitää huolta. On hyvä käydä lenkillä ja kuntosalilla. Mutta pelkkää ruumiillisuutta palvottaessa sielun ravinto saattaa unohtua. On kysyttävä, kuinka sielun käy, jos ihminen on komean ja treenatun kuorensa sisällä ontto ja jos elämästä puuttuvat tyystin tuonpuoleiset ulottuvuudet.

Esineellistetyn kuluttajan ruumis on kaupallisen pommituksen väline ja kohde, josta kaikki haluavat nyhtää osansa.

Idealismin ja materialismin kiusaus

Usein sanotaan, että negatiivinen suhteemme ruumiillisuuteen syntyi juutalais-kristillisestä perinteestä. Ruumiillisuuden ongelmat nousevat kuitenkin tätä nykyä muualta kuin kirkosta, huomauttaa sosiaalieetikko Suvielise Nurmi.

Aikamme ruumiskuva ei ole vieläkään kovin positiivinen ja armollinen, vaikka esimerkiksi seksuaalisuutta korostetaan niin kovasti. Mallinmitat täyttävästä ja treenatusta ruumiista on tehty itsensä toteuttamisen korkein ilmentymä.

Mainos- ja mediamaailmasta tutulla ulkonäön ja ruumiin palvonnalla, persoonan treenaamisella ja elämänhallintaopeilla yritetään ehkä osin peittää ja unohtaa se tosiasia, että olemme edelleen kuolevaisia, Nurmi arvioi.

Salamavalojen säihkeessä syntyvä illuusio elämäänsä suvereenisti hallitsevasta yli-ihmisestä on länsimaisen, paksusti voivan eliitin edustajan hetkellinen harhakuva.

Jos kristittyjen kiusauksena on ollut idealismi – ihminen on haluttu nähdä vain henkenä – materialistit kutistavat ihmisen pelkäksi hormonitoiminnaksi, aivosähkökäyriksi tai viettitaloudeksi.

Kristinuskon ylistyslaulu ruumiillisuudelle

Ankarat jaottelut ovat tarpeettomia, sillä sielu, mieli ja ruumis ovat ihmisessä yhtä kokonaisuutta ja erottamattomassa vuorovaikutussuhteessa.

Jumala puhuttelee ja vaikuttaa ihmisen kaikkien ulottuvuuksien kautta. Ruumiilliset, henkiset ja hengelliset ilot ovat osa samaa jatkuvan luomistyön juhlaa.

Kun Jumala inkarnoituu ihmisruumiiseen, se on samalla suuri ylistyslaulu sekä ruumiillisuudellemme että kuolemattomalle sielullemme.

Kristinuskon peruskertomukset opettavat, että ihmisen on hyväksyttävä ruumiillinen rajallisuutensa, heikkoutensa ja haurautensa. Olemme lopulta riippuvaisia Luojastamme ja toisistamme syntyessämme, eläessämme, kuihtuessamme ja kuollessamme.

Jeesuskaan ei hallinnut itseään ja ruumistaan loppuun asti vaan sitoutui inhimilliseen heikkouteen. Se on ihmisen osa.

Janne Villa

(Kuva: Janne Villa)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *